Viikonlopun projektina oli päästä käsiksi lopullisiin lattiamateriaaleihin. Kuten monesti 60–90 -luvuilla, oli tähänkin taloon asennettu mielipiteitä jakavat muovilattiamatot - luonnollisesti kaikkiin huoneisiin. Meidän mielestämme taas puutalon lattioiden kuuluu olla puuta. Uusien puulattioiden hintaa emme olleet budjetoineet remonttiin, sen verran tähtitieteellisiä summia siihen(kin) saisi kulumaan näillä neliöillä. Olimme kuitenkin saaneet vihiä myyjältä, että ainakin alakerrassa voisi olla olemassa muovimattokerrosten alla alkuperäiset puulattiat. Näitä puulattioita päätimme siis lähteä metsästämään.
Ennen muovimattojen purkua oli selvitettävä, onko kaiken alla tosiaankin puuta. Olimme avanneet alakerran kylmän eteisen lattian jo aiemmin viikolla. Onneksemme ainakin tämä pieni tila oli kaipaamaamme leveää pontattua lattialautaa. Innokkaasti jatkoimme purku-urakkaa myös yläkerran kylmään eteiseen, jonka alla ollut pontattu lauta vaikutti sinänsä käyttökelpoiselta, joskin se oli täysin käsittelemätöntä. Varmastikaan sitä ei oltu alunperin suunniteltu käytettäväksi sellaisenaan, sillä lauta oli kapeampaa ja raot paikoin reilusti suurempia. Toisaalta yläkerran alla ei ole kylmää alapohjaa, joten hieman suuremmat lankkujen raot eivät sinänsä suurta hallaa tee esim. vedon kannalta.
Siirtyessämme alakerran lämpimiin tiloihin täytyi varmistaa, että puulattia tosiaan on olemassa, ja ettei sen alta löydy mitään yllättävää. Olemme lukeneet kauhutarinoita siitä, kuinka monessa talossa alkuperäisen lattiamateriaalin esiin kaivamisen jälkeen on taloon kulkeutunut lattialankkujen raoista kostean alapohjan ummehtunut tuoksu, mitä ei ole saatu pois muuta kuin vaihtamalla koko lattia eristeineen. Pahimmissa tapauksissa on lattian ja tuulettuvan alapohjan (rossipohjan) välissä tosiaan käytetty eristeenä sellaista eloperäistä materiaalia (esim. sammal?), joka ikääntyessään ja kostuessaan helposti luovuttaa ilmaan kaiken maailman itiöitä ja hiukkasia.
Purimme siis olohuoneen nurkkakomeron lattiasta muovit ja kovalevyt pois. Alla oli kaunis ja sileä puulattia ilman merkkiäkään kulumisesta. Katsoessani alimman muovimattokerroksen alle, löytyi siitä valmistusvuosi 1949. Kun ottaa huomioon talon valmistusvuoden 1936, eivät alkuperäiset puulattiat ole olleet esillä kahtakaankymmentä vuotta ennen joutumistaan vuosikymmenien pimeyteen. Tämä siis antoi toivoa siitä, että lattiat voisivat olla pinnaltaan hyvässä kunnossa. Seuraavaksi päätimme appiukon ohjeistuksella varmistaa lattian alla olevan eristyken kunnon ja käytetyn materiaalin leikaamalla palan lattiasta pois keittiön nurkkakaapin pohjalta. Alta paljastui paksu ja kuiva puru-/lastusekoitekerros, johon oli lisätty hieman jännää "hölynpölyä" eli ureaformaldehydivaahtoa. Tätä ainetta lisättiin moniin Suomen taloihin lattian eristyksen parantamiseksi menneinä vuosikymmeninä. Vikana siinä oli vain se, että todellisuudessa aine ei eristänyt juuri ollenkaan. Ainetta markkinoivat monet kiertokauppiaat ja työporukat sitten puhalsivat sitä alapohjan eristeeksi joko lattiaan tai ulkovuoraukseen porattujen reikien kautta. Yksi näiden reikien peittotapeista näkyy myös yllä olevassa kuvassa.
Rohkaistuneina keittiön ja olohuoneen lattiamateriaaleista aloitimme lasten kanssa purkamaan tulevan alakerran makuuhuoneen lattiaa. Muovimattokerroksen, kuitulevyn ja suojapaperin alta löytyi hieman toisen värinen, aikanaan pellavaöljymaalilla maalattu, lattia hyvin leveine lankkuineen. Purkamisessa oli kuitenkin oma tekemisensä, sillä emme halunneet pölyttää tilaa repimällä muovimattoa erikseen, vaan ottamalla levy ja muovimatto irti aina yhtenä kappaleena. Lisäksi lattiaan lyödyt levyt olivat kiinni niin monella naulalla neliötä kohti, ettei rakennusaikana ole ilmeisesti ollut pula-ajasta tietoakaan. Näiden naulojen irrottamisessakin meni hyvä tovi. Onneksi tytöllä pysyy sorkkarauta kädessä.
.
 |
| Alku |
 |
| Väli |
 |
| Loppu |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti